Sydämen vajaatoiminnan diagnosoiminen pelkkien oireiden perusteella on mahdotonta. Tarvitaan lääkärin kliinisen tutkimuksen lisäksi laboratoriotutkimuksia ja EKG sekä yleensä myös sydämen ultraäänitutkimus. Lisätutkimuksia valitaan tarpeen mukaan epäillyn taustasairauden perusteella.
Oireet ja kliiniset löydökset
Useimmat sydämen vajaatoiminnan oireet ovat epämääräisiä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi hengenahdistus, joka on yleisin oire, voi johtua jostakin muusta syystä. Sydämen vajaatoiminnan oireista on kerrottu toisessa artikkelissa.
Lääkärin tekemät havainnot, kliiniset löydökset, voivat sisältää sydämen läppien sivuääniä ja hengityksen rahinoita keuhkoissa. Maksa voi olla suurentunut ja jalkoihin voi muodostua turvotusta.
EKG
Sydänfilmi eli EKG on lähes aina poikkeava sydämen vajaatoimintapotilailla. Jos EKG on täysin normaali, vajaatoiminnan mahdollisuus on epätodennäköinen, erityisesti jos tutkimuksiin hakeutumisen syy eli oireet ovat alkaneet äkillisesti. EKG:stä voidaan nähdä kammioiden toimintahäiriöitä ja rytmihäiriöitä.
Rintakehän röntgenkuvaus
Rintakehän röntgenkuvauksessa voidaan nähdä keuhkot ja niiden ympärillä oleva sydän. Vajaatoiminnassa keuhkojen verenkierto voi lisääntyä ja sydän saattaa vaikuttaa suurentuneelta. On kuitenkin mahdollista, että keuhkokuva on normaali, vaikka henkilöllä olisikin sydämen vajaatoiminta. Toisaalta sydän voi vaikuttaa suurentuneelta, jos ympärillä on paljon rasvaa. Keuhkokuva ei siis yksistään pysty täysin poissulkemaan sydämen vajaatoimintaa. Se voi kuitenkin olla hyödyllinen erityisesti päivystyksessä hengenahdistuksen syiden selvittelyssä.
Natriureettiset peptidit
BNP-koe (B-tyypin natriureettinen peptidi) voidaan mitata verestä ja se kertoo sydämen kammioiden kuormittumisesta. Kokeessa voidaan mitata joko BNP-arvoa tai sen metaboliittia NT-proBNP-pitoisuutta. Jos tulos on matala, voidaan varmuudella sanoa, ettei tutkittavalla henkilöllä ole sydämen vajaatoimintaa. Suuret pitoisuudet viittaavat vahvasti vajaatoimintaan.
BNP-pitoisuus nousee ikääntyessä normaalisti 6-7-kertaiseksi ja on naisilla hieman suurempi kuin miehillä. Munuaisten vajaatoiminnassa pitoisuus on myös suurentunut. Verikoe on helppo tehdä avoterveydenhuollossa. Jos tulos on matala, muita syitä oireisiin, kuten turvotuksiin, voidaan alkaa pohtia. Korkean tuloksen saaneet voidaan ohjata sydämen ultraäänitutkimukseen.
Sydämen ultraäänitutkimus
Sydämen ultraäänitutkimus eli echokardiografia (”ECHO”) vahvistaa vajaatoiminnan diagnoosin. Tutkimuksessa nähdään sydänlihaksen toiminta, mikä mahdollistaa vajaatoiminnan varman diagnosoinnin. Samalla voidaan tarkkailla sydämen läppien toimintaa ja havaita sydäninfarktin aiheuttamia arpialueita, mikä voi auttaa selvittämään vajaatoiminnan syyn.
Ultraäänitutkimuksessa mitataan ejektiofraktio-luku (EF-luku), joka kertoo prosentteina sen verimäärän, jonka sydän työntää yhdellä lyönnillä eteenpäin. Normaali EF-luvun tulos on yli 50%. Jos EF-luku on alle 50%, sydämen pumppausteho on heikentynyt. Mitä alhaisempi luku on, sitä heikompi on sydämen pumppausvoima. EF-luku on alentunut systolisessa vajaatoiminnassa. Diastolisessa vajaatoiminnassa EF-luku on normaali, ja toiminnan arvioimiseen käytetään muita ultraäänitutkimuksessa saatavilla olevia mittareita.
Muut sydäntutkimukset
Jos ultraäänitutkimuksen jälkeen sydämen vajaatoiminnan syy on edelleen epäselvä, voidaan tarvita lisätutkimuksia. Näistä päätökset tekee kardiologi. Sydänlihaksen tarkempaa tutkimista varten voidaan tehdä sydämen magneettikuvaus. Sepelvaltimotaudin tutkimiseen on omat menetelmänsä. Joissakin tapauksissa voidaan tarvita PET-tutkimusta tai sydämen koepalaa (biopsia).
Rytmi- ja sydänlihasongelmien tutkimiseen voidaan käyttää EKG:n pitkäaikaisrekisteröintiä (Holter-tutkimus). Myös geenitutkimus voi olla hyödyllinen erityisesti dilatoivan kardiomyopatian selvittelyssä.
